JAMES HARMAN BAND – Sparks Flying: Live In 1992
(JSP JSP3023)
”Alabama, Alabama”, lauloi aikanaan J.B. Lenoir. Kappale liittyy kiinteästi Alabaman Annistoniin, ei kuitenkaan James Gary Harmanin (1946–2021) syntymäkaupunkina, vaan Civil Rights Movement -tapahtumien äitienpäivänä 1961, kun bussilastillinen kansalaisoikeuksien puolustajia joutui hyökkäyksen kohteeksi. Hyökkääjät puhkoivat bussin renkaat ja siten estivät sen etenemisen, sekä heittivät sinne palopommeja, yrittäen polttaa sisällä olleet matkustajat. Vain paikalle tulleen Highway Patrol -miehen nopea reagointi ja varoituslaukaukset saivat ”valkokaapuiset” pakenemaan. Enemmän palstatilaa ja huomiota saivat aikanaan Montgomeryn ja Birminghamin vastaavanlaiset selkkaukset, mutta Anniston oli niistä vakavin.
Nuoren Jamesin kiinnostus musiikkia kohtaan alkoi jo neljän vanhana, kun äiti istutti pojan pianojakkaralle. Samaan aikaan isän huuliharputkin alkoivat kiinnostaa. Toisella kymmenellä James soitteli jo alustavasti niin kitaraa, urkuja kuin rumpujakin, laulaen lisäksi kirkkokuorossa ”mustaa musiikkia”. Perheen muutto Floridan Panama Cityyn oli nuorelle Jamesille hänen tulevaa muusikonuraansa ajatellen käänteentekevä hetki, kun hän sai keploteltua itsensä mustien yökerhoon kuuntelemaan Little Junior Parkeria, todeten kaverilleen: ”This is for me!” Heti seuraavalla viikolla koettu Bobby Blue Blandin keikka vahvisti sitten lopullisesti päätöksen tulevasta tiestä. Harman sai nimeä itselleen ja tuli tunnetuksi erityisesti muistien mestoissa: ”That boy who sings like a man!” Eräs yhtyeistä oli The Icehouse Blues Band, joka myös poiki miehelle 1964 ensimmäisen levysopimuksen Atlantaan. Siitä alkoi muutaman vuoden kiertolaiselämä New Orleansin, New Yorkin ja Chicagon suunnalla, mutta kuten Harman myöhemmin totesi, omaa mestaa ei silti vielä löytynyt: New Orleans oli liian väkivaltainen ja ”liikaa Proud Marya”, Chicagoon hän ”ei mahtunut”, sillä siellä oli jo Paul Butterfield ja Charlie Musselwhite sekä Muddy ja Wolf, New York puolestaan oli ”liian kylmä paikka Etelän pojalle”.
Harman oli tutustunut Canned Heatin kundeihin Floridassa ja erään surkean keikkaviikon jälkeen Hite oli sanonut hänelle: ”Mitä sä täällä lorvit, lähde Kaliforniaan, sieltä löytyy duunia”. Heatin innoittamana James pakkasikin harppunsa ja muutti Kaliforniaan. Joviaalina ja duunariosaston miehenä hän istui jouhevasti West Coastin bluesmiljööseen ja paikalliset harpistit, kuten William Clarke, Kim Wilson, Rod Piazza ja Mitch Kashmar ottivat uuden tulokkaan lämpimästi vastaan. Ensimmäiset keikkansa Harman ja Icehouse Blues Band soittivat jo kuukauden päästä – ja se mikä ei Chicagossa ollut onnistunut, onnistui täällä hänen päästessään soittamaan Big Joe Turnerin, John Lee Hookerin, T-Bone Walkerin, Lowell Fulsonin, Kingien ja jopa Muddyn kanssa. James Harmanin yhtyettä opittiin pian pitämään eräänlaisena bluesin korkeakouluna, sillä vaikkapa Muddyn tapaan hänkin haki erityisesti kitaristeja, jotka sopivat aina kunkin kappaleen tyyliin. Kuuluisimpia ja/tai pitkäikäisimpiä soittokavereita ovat olleet Hollywood Fats, Kid Ramos, Junior Watson, Gene Taylor, Richard Innes, Stephen Hodges ja Jeff Turmes.
Tämä kyseinen levy on live-äänitys yhtyeen Belgian keikalta 1992. Mukana ovat kitaristi Joel Foy, basisti Jeff Turmes sekä rumpali Estin Cook. Bändi on loistavassa vedossa, kappaleet muodostavat mukavan sekoituksen nopeaa, hidasta, vauhdikasta ja tyylikästä bluesia, Harmanin omia teoksia höystettynä muutamilla lainoilla. Kokonaisuutena levy on eräs parhaista keikkatallenteista, mitä muistan kuulleeni.
Joel Foy kävi myös Suomessa Harmanin kanssa tämän levyn äänityksen aikoihin 1990-luvun alussa ja muistin hänet mm. William Clarken levyiltä. Sen jälkeen mies kuitenkin hävisi tykkänään kuvioista, joten mielenkiinnolla odotin mitä tuleman pitää. Foy osoittautui olevan juuri sitä, mitä Harman kitaristeiltaan edellytti, eli taitoa, omaperäisyyttä ja ”soulia”. Mietinkin hetken, kenen soittoa hänen tekniikkansa muistuttaa? Mieleen tulivat niin Alex Schultz, Charlie Baty, Ronnie Earl ja peräti Buddy Guy, mutta kaiketi tyyli onkin yksinkertaisesti Joel Foyta. Eräs loistava näyte siitä on hidas Three-Way Party, jonka pariminuuttisessa soolossa soi koko West Coastin kirjo.
Freddie King on tunnettu instrumentaaleistaan ja ne ovatkin jokaiselle blueskitaristille ”pakollista” oppimateriaalia. San-Ho-Zay saa tässä vaikuttavan veivauksen Foyn käsissä. Elmoren tuttu Stranger Blues taas on kivaa rynkytystä Jeff Turmesin vaihtaessa bassonsa slideen. Samaa rytmiikkaa edustaa myös Sparks. All I Want To Do’lla harppu haukahtelee ihan kuin oppi-isällään Sonny Boy Williamson II:lla aikanaan ja yhtye keinuu mukana – jälleen kerran tukevaa näyttöä myös Jamesin harpistintaidoista.
Laulaja-harpisti osasi myös tehdä hauskoja kappaleita ja herskyvän vauhdikas ”rumba” Is It Yes Or Is It No on eräs niistä. Jos taas on olemassa perus-Harmania niin keikan päättävä ränttämäinen I’ve Got News menisi siihen kategoriaan.
Kuten miehen edellisen albumin ”Liquor Parking” arvostelussa kirjoitin, niin sama pätee edelleen: ”James Harman ja Guys ovat tehneet hienon ja tyylikkään levyn – suosittelen lämpimästi kaikille alan harrastajille tutustumaan siihen ja sitä kautta myös sen edustamaan musiikkiin!” That’s The Blues!
Jari Kolari
(julkaistu BN-numerossa 6/2022)
